Isälleni

Vuosi ja reilu viikko sitten joimme yhdessä teetä pitkän tuvanpöytäsi ääressä ja juttelimme. Oikeastaan kuuntelin puhettasi. Muistelit työtäsi sairaalassa draamamuotoisen terapian ohjaajana ja miten sait vuosia hiljaa olleen puhumaan. Kerroit korintekijästä, taulun maalaajasta, ihmisistä joita olit tavannut työsi kautta, nuoruuden ystävistä ja ihmisistä, jotka eivät kaikki olleet mieleisiä. Kerroit töistäsi ja esineistäsi, muistoistasi. Televisiosta tuli ohjelmaa, mutta halusit, että kuuntelen sinua. Olit kovin pieni, pieneksi kutistunut isä. Olkapääsi olivat hauraan miehen olkapäät. Olisi tehnyt mieli sanoa se ja paljon muuta, mutta minä kuuntelin. Kun lähdimme luotasi vilkutimme ja sanoin huolissani miehelleni, ettet kestä yksin seuraavaa talvea isossa talossasi.

Minun mielestäni meillä oli aina ollut hyvät välit. En ihan aina jaksanut kuunnella kaikkea, sienistä ja kahvilaaduista ja mistä kaikesta piditkin esitelmiä. Mutta toisaalta olin etuoikeutettu kun nuorena opiskelijana lähetin insinöörityöni raakileen luettavaksesi ja sain hyviä neuvoja sen parantamiseksi, vaikka et insinööri itse ollutkaan. Olit ohjaaja ja toimittaja, kirjoitit työksesi ja sen huomasi. Kun vaihdoin alaa, lähetin sosionomiopintojen opinnäytetyöni sinulle luettavaksi ja arvasinkin, että sen kommentointi on vähäisempää. Aiheena oli parisuhteen tukeminen eroja ennaltaehkäisevästi tehtäviksi kerätyillä työkaluilla. Naurahdit, että se oli ihan hyvä. Se riitti. Minulle oli vain tärkeintä, että olit lukenut työni. Parisuhdeasioista, rakkaudesta tai tunteista emme paljoa jutelleet, vaikka olit ollut vahvana tukena erotessani. Itseasiassa parisuhdeasioissa olisit ollut kokemusasiantuntija, kuten minäkin, kuten meistä aikuisista useimmat. 

Vuosi sitten tänä päivänä, olit lähtenyt kokemaan mertoja ja rantaan tultuasi lyyhistynyt kuolleena maahan. En tiennyt sitä silloin, emme tienneet muutamaan päivään ja kun tieto tuli, jyräsi se sydämeni ja maailmani niin julmasti, että tuntuu, kuin vasta vuosi sitten olisin todella tajunnut elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden. Nyt mietin, että tiesinkö mitään surustakaan, mutta ehkä minulla oli siitä jonkinlainen käsitys ja ainakin aavistus. 

Elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden ymmärtäminen tulivat niin vahvasti tietoisuuteeni, että katselen elämääni uusin silmin. Se mitä olen aiemmin pitänyt saavutuksena ja tärkeänä, saattaa nyt tuntua merkityksettömältä. Sen minkä aiemmin kuvittelin olevan rohkeutta, saattaa nyt näyttää tavalta paeta. Moni asia muuttui. Suru ja surutyö ovat avanneet sisälläni padot kohdata myös muita tunteita rehellisemmin, avoimemmin ja rohkeammin. Se on antanut tilaisuuden arvioida elämää uudelleen, miettiä mitä todella haluan ja mennä sitä kohti. 

Isän kuolema myös osoitti sen, miksi teen eroauttamistyötä, mitä olen itse siitä vanhempien eron myötä oppinut ja miten olen onnistunut omissa eroissani. Ensimmäisiä ja tärkeimpiä puheluita isän kuoleman jälkeen oli puhelu esikoisen isän kanssa, joka oli menettänyt oman isänsä vasta joitain vuosia sitten. Isämme olivat toisilleen tuttuja, vaikka emme 14-vuotiaana seurustelemaan alkaessa sitä tienneetkään. Isäni oli päätoimittaja lehdessä, johon poikakaverini taiteilijaisä piirsi pilakuvia. Molempien isien kuolemat koskettivat meitä molempia kovasti. Erostamme huolimatta voin täysin varmasti ja luottavaisena sanoa, että olemme varmasti elinikäisiä ystäviä lopun ikää. Emme näe toisimme usein, mutta tarvittaessa olemme olemassa. Toinen yhtä tärkeä keskustelu on käyty kolmen teinimme isän kanssa, jonka kanssa nyt yhdessä omistamme isäni talon, tutun tuvan ja pitkän pöydän sekä sen rannan, johon hän viimeisenä hetkenään uupui. Emme ole olleet samaa mieltä kaikissa asioissa, eromme oli todella hankala ja se on suuri syy miksi teen eroauttamistyötä. Ero ei kuitenkaan tarkoita, ettemme olisi päässeet siitä yli ja kasvaneet ihmisinä. 

Elämän rajallisuus ja ainutkertaisuus on sitä, että elän omaa elämääni omaa polkua seuraten, rohkeasti itselleni oikeita valintoja tehden muita turhaa satuttamatta. Elän itseäni ja muita arvostaen niin, että voin kohdata menneisyyteni vailla kaunaa ja katkeruutta. Tiedostan hyvin, että tämä on oma ainutkertainen elämäni, joka päättyy joku päivä. Minulla, päätöksilläni ja käyttäytymiselläni on vaikutusta ympärillä elävien ihmisten elämään, myös entisten puolisoiden elämään. Isäni suri omaa eroa ja piti sitä elämänsä kovimpana paikkana, mutta kertoi samassa keskustelussa, ettei koskaan olisi lähtenyt ilman eroa tavoittelemaan uutta työtä ja tehnyt sitä hienoa uraa, jonka teki. Hän muutti toiselle paikkakunnalle, mutta eihän se isän ja meidän lasten rakkautta vähentänyt tai meitä vieraannuttanut. Vanhemman ja lapsen side on vahva ja ikuinen. Se rakkaus kestää paljon, mutta sille on annettava tilaa ja aikaa, suotava yhteisiä hetkiä, tehtävä muistoja ja annettava mahdollisuus muodostua. Siihen täytyy satsata.

Teen eroauttamistyötä sekä omista eroista oppineena, vanhempien eron eläneenä kuin myös ammattilaisena; sosionomina, parisuhdeohjaajana ja pian myös ratkaisukeskeisenä valmentajana. Toivon, että saan kohdata monta isää, monta äitiä ja eron kokeneita lapsiakin. Jos minä jotain tänä isäni kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä toivon, on ehdottomasti enemmän rakkautta ja viisautta maailmaan vanhempien erojen suhteen. Erot ovat ok. Kenenkään ei tarvitse onneksi tänä päivänä sitkutella huonossa parisuhteessa. Kenenkään ei myöskään tarvitse mennä täysin rikki erossa, vaikka se iso kriisi onkin. Kukaan ei kuole, vaikka joutuu kokoamaan elämänsä uusista palasista ja rakentamaan uudenlaisen arjen vailla entistä kumppania. 

Rohkeutta ja suurta rakkautta on tehdä viisaita päätöksiä sydämestä käsin tänään, kun vielä on aikaa. Elämän rajallisuus ja ainutkertaisuus on sitä, että elän omaa elämääni omaa polkua seuraten, rohkeasti itselleni oikeita valintoja tehden muita turhaa satuttamatta.

Saara